Aasian uskontojen kohtaaminen haastaa uskontokäsityksiä
 |
| Buddhalaismunkkeja tutustumassa Strasbourgin katedraaliin (kuva: Kimmo Ketola). |
Lähes jokainen tuntemani Aasian matkaaja on kertonut minulle, kuinka erityisesti uskonnolliset ilmiöt ja tavat ovat herättäneet hämmästystä. Eksoottiset rituaalit konkretisoivat kulttuurieroja mieleenpainuvilla tavoilla. Kiinnostavimpia ovat kuitenkin tilanteet, jotka tuntuvat nyrjäyttävän koko ymmärryksemme uskonnosta.
Keskustelin kerran erään mysorelaisen joogakoulun työntekijän kanssa joogan suhteesta uskontoon. Hän selitti minulle intohimoisesti, kuinka joogalla ei ole mitään tekemistä uskonnon kanssa. Uskonto oli hänen mukaansa pelkkä ihmisten elämää rajoittava kontrollin väline ja korruptoitunut valtajärjestelmä. Kun sitten kysyin häneltä, mihin joogalla sitten tähdätään, vastaus oli: ”pelastukseen!”
Vastaavalla tavalla maineikas indologi ja buddhalaisuuden tutkija Richard Gombrich on kirjoissaan raportoinut erään srilankalaisen buddhalaismunkin tokaisseen hänelle, että ”jumalilla ei ole mitään tekemistä uskonnon kanssa!”.
Kumpikin reaktio vaikuttaa hätkähdyttävän ristiriitaiselta ja jopa absurdilta. Kaikkihan tiedämme, että juuri pelastusopit ovat uskontojen ominta aluetta! Länsimaisessa katsannossa käsitykset hengistä ja jumalista ovat jopa uskontojen määritelmällisiä piirteitä.
Gombrich on kuitenkin tutkimuksissaan osoittanut, että molemmat edellä kuvatut reaktiot ovat täysin ymmärrettäviä ja johdonmukaisia Etelä-Aasian kulttuurin vaikutuspiirissä syntyneissä traditioissa.
Etelä-Aasian kaksi uskontokäsitystä
Asioita ja ilmiöitä, joita länsimaissa kutsutaan ”uskonnoksi”, on Intiassa käsitteellistetty kahden tyystin toisistaan poikkeavan kulttuurisen mallin kautta. Ensimmäinen on uhrirituaaleihin, siirtymäriitteihin ja puhtaussääntöihin keskittynyt vedalainen tai brahmaaninen hindulaisuus. Sen keskeiset piirteet on kuvattu niin kutsutuissa dharmasastroissa, joista tunnetuin on Manun laki. Sitä heijastaa erityisesti käsite varnashrama dharma – vapaasti käännettynä ”oppi asemasta ja elämänvaiheista”. Kyseessä on normatiivinen järjestelmä, joka säätelee jokaisen ihmisen elämää riippuen hänen kastiasemastaan, sukupuolestaan ja elämänvaiheestaan.
Sen rinnalla on kuitenkin kulkenut vieläkin varhaisempi uskonnollinen ihanne, jota puolestaan ilmaisee käsite marga, joka merkitsee tietä tai polkua. Tässä on puolestaan kyse yksilöllisestä pelastuksentavoittelusta, jonka on jo varhain tunnustettu saavan erilaisia muotoja yksilöiden kykyjen ja mieltymysten mukaisesti. Tässä katsannossa pelastukseen johtaa useita teitä.
Näiden kahden uskonnollisen mallin välillä on usein ollut jännite. Monet intialaiset askeettiset suuntaukset ovat haastaneet ja kritisoineet pappiskastin erityisasemaa korostavaa kastihindulaisuutta. Näistä radikaaleimmat, kuten buddhalaisuus ja jainalaisuus, ovat irtaantuneet kokonaan omiksi uskontoperinteikseen, jotka eivät tunnusta veda-kirjojen auktoriteettia. Gombrichin mukaan varhainen buddhalaisuus edusti puhtaasti marga-mallin mukaista tapaa ymmärtää uskonnon merkitys.
Kun siis Sri Lankan theravada-buddhalainen munkki hahmottaa ”uskonnon” käsitteen buddhalaisen esiymmärryksensä valossa, kyse on pelastustiestä, jossa jumalilla ei todellakaan ole mitään merkitystä. Vastaavasti hindulainen joogi voi ”uskonnosta” puhuessaan ymmärtää käsitteen viittaavan päinvastoin juuri kastihindulaisuuteen ahtaine ja tukahduttavine puhtaussääntöineen – jonka kanssa joogalla ei olekaan mitään tekemistä.
Uskontomallit dialogin haasteina ja siltoina
”Pelastukseen on monta tietä.” ”Kaikki polut johtavat samaan päämäärään.” Intialainen tapa jäsentää uskonnon merkitystä polkuna monien joukossa on aasialaisten kulttuurivaikutteiden myötä saanut länsimaissakin yhä enemmän jalansijaa. Se ilmenee vaikkapa yleisessä ilmaisussa ”olen henkinen, en uskonnollinen” (spiritual, not religious).
Kyse on länsimaisen yksilökeskeisen ajattelun ja intialaisen perinteen välisestä synergiasta – aasialainen käsitys uskonnosta yksilöllisenä polkuna solahtaa helposti länsimaiseen yksilökeskeiseen ajatteluun. Myös länsimaiset esoteeriset vaihtoehtoperinteet ovat jo pitkään edustaneet samankaltaista ajattelutapaa, mikä on edesauttanut jo varhain siltojen rakentamista aasialaisiin perinteisiin.
Uskontodialogin kannalta tyystin poikkeavat uskontoa koskevat ajattelun mallit ovat osoittautuneet haasteellisiksi. Suomessa evankelis-luterilainen kirkko on jo vuosikymmeniä käynyt vuoropuhelua juutalaisten ja islamilaisten yhteisöjen kanssa. Opillisista eroistaan huolimatta nämä perinteet jäsentävät uskonnon merkityksen varsin samalla tavalla, mikä edesauttaa dialogia. Yhteisöjen rajat ja samalla dialogin lähtökohdat ovat selkeät ja kirkkaat.
Aasialaisten perinteiden harjoittajien kohtaaminen on sen sijaan vasta ottamassa ensiaskeleitaan. Ev.lut. kirkon tuore uskontodialogia jäsentävä asiakirja Suuntaviivoja uskontojen kohtaamiseen (2020) kuitenkin rohkaisee edistämään dialogia myös Aasian uskontoperinteiden kanssa.
Aasialaisten ajattelumallien peilaaminen kristilliseen perinteeseen edesauttaisi todennäköisesti dialogin syntymistä. Likimääräisiä yhtäläisyyksiä on löydettävissä. Joillekin kristinuskon merkitys näyttäytyy etupäässä kollektiivisten juhlaperinteiden ja kirkollisten toimitusten kautta. Kaikille tällainen ”tapakristillisyys” ei riitä, vaan keskeisempänä nähdään henkilökohtainen, ”elävä usko”. Lisäksi kristinuskon merkitystä on usein lähestytty tien tai polun metaforaa käyttäen, kuten esimerkiksi tutkija Jyri Komulainen on painottanut.
Kristillinen mystiikka ja hiljaisuuden viljely ovat jo pitkään tarjonneet luontevaa siltaa vuoropuhelulle Aasian perinteiden kanssa. Esimerkiksi benediktiinimunkki John Mainin (1926–1982) jo 1970-luvulla aloittamaan työhön pohjautuva, vuonna 1991 perustettu World Community for Christian Meditation on järjestänyt dialogitilaisuuksia, joihin on kutsuttu aasialaisten perinteiden edustajia.
Myös Suomessa eri meditaatioperinteiden edustajat ovat voineet tutustua toisiinsa Helsingissä Kampin kappelissa järjestetyissä kuukausittaisissa meditaatioilloissa 2010-luvulla. Helsingin seurakuntayhtymän Hiljainen tila -hankkeessa on voinut tutustua monipuolisesti kristilliseen meditaatioon dialogisessa hengessä. Monet merkit viittaavat siihen, että spiritualiteetin dialogille on tulevaisuudessa yhä suurempi tilaus myös kirkon työssä.
Kommentit
Lähetä kommentti