Kirkon käyttämätön voimavara?

Nina Haglund
Käytännöllisen teologian väitöskirjatutkija, Åbo Akademi

Vantaan seurakuntien kausityöntekijöitä Helsingin pitäjän kirkon hautausmaalla kesällä 2020.
Kuva: Liisa Toivonen / Vantaan seurakunnat

Seurakuntakoti maaseudulla, Yhteisvastuukeräyksen aloitustilaisuus on alkanut. Virsi on laulettu, alkurukoukseen johdattaa diakoni. Hartauspuheen aika. Puhujan paikalle astuu seurakunnan leirikeskuksen talonmies (tässä tapauksessa talonnainen). Takanani penkissä istuva rouvashenkilö toteaa puoliääneen lakonisesti vierustoverilleen, että ”Jaaha, ei löytynyt pastorilta aikaa tulla puhumaan, on vissiin taas vapaapäivä”. Toverukset rupattelevat puoliääneen toisen rouvan sukulaistytön lapsista koko hartauspuheen ajan.

Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa oli vuoden 2019 tilastojen perusteella 20 354 työntekijää (Kirkon työmarkkinalaitoksen tilasto). Näistä noin 45 prosenttia on työajattomia, niin kutsutun hengellisen työn tekijöitä. Jäljelle jäävä noin 55 prosenttia henkilöstöstä on toimistotyötä ja tiedotusta, kiinteistöhuoltoa, hautaustoimintaa, taloushallintoa sekä muita vastaavia tehtäviä edustavia työntekijöitä, joita kutsun käytännön työn tekijöiksi. Heidän työlleen ovat leimallisia muun muassa selkeät työajat ja melko tarkasti määritellyt tehtävänkuvaukset. 

Kahtiajakautunut työkulttuuri

Aloitin nyt tammikuussa Kirkon tutkimuskeskuksen stipendiaattina. Tutkimukseni tarkoituksena on selvittää seurakunnan käytännön työn tekijöiden suhdetta hengelliseen työhön ja hengellisen työn tekijöihin Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa. Aihe herättää runsaasti kysymyksiä, jotka pureutuvat syvälle kirkon olemukseen, sen toimintamalleihin ja tehtävään yhteiskunnassamme.

Mikä oikeastaan on käytännön työn tekijöiden asema ja rooli? Kahtiajaossa hengellisen ja käytännöllisen työn välillä on kyse niin työajasta, työtehtävistä, työkulttuurista kuin asemasta työyhteisössä. Ikävimmillään tämä kahtiajako näyttäytyy jonkinlaisena nokkimisjärjestyksenä ja asenteellisuutena, jonka mukaan hengellisen työn tekijöiden tehtävä on tehdä kirkon ydintyötä, muut pysytelkööt lestissään. 

Kun keskustellaan kirkon työntekijöiden hyvinvoinnista, ollaan pääasiassa kiinnostuneita pappien ja kanttoreiden voinnista, joissakin tapauksissa myös diakoniatyöntekijöiden. Tähänastiset hyvinvointitutkimukset keskittyvät näihin ryhmiin. Ainoa tutkimus, jossa kirkon käytännön työn tekijät ovat mukana, lienee KEVA:n julkisten alojen hyvinvointitutkimus vuodelta 2018. Onko hengellistä työtä tekevien hyvinvointi siis tärkein indikaattori kirkon onnistumisesta työilmapiirin ja työolojen suhteen? Kertooko se meille, miten hyvin kirkko onnistuu perustehtävässään? Voidaanko tässä nähdä viitteitä siitä, että käytännön työn tekijöiden merkitykseen seurakunnille suhtaudutaan jotenkin asenteellisesti? Mitä pidetään työn merkittävyyden ja kuormittavuuden mittarina kirkossa? Onko se todellakin työn hengellisyys, kuten näyttää? 

Maallikkoavustajat ja hengelliset ammattilaiset?

Työntekijäkokouksessa keskustellaan yhteistyössä toisen instanssin kanssa järjestettävästä tapahtumasta, ohjelmasta ja käytännön järjestelyistä. Yhteistyökumppanin kanssa on hieman erimielisyyttä joistakin asioista, ja se tuottaa päänvaivaa. Seurakuntasihteeri pyytää puheenvuoroa ja ehdottaa omaa ratkaisuaan tilanteeseen. Syntyy jäätävä hiljaisuus. Hetken kuluttua kirkkoherra toteaa lyhyesti: ”Niin, no, sihteerinä tämä asia ei tietenkään sinua koske”, ja keskustelu jatkuu entisistä teemoista. Tässä tapauksessa kyseinen seurakuntasihteeri on kuitenkin nimetty viralliseksi yhteyshenkilöksi toimijoiden välillä ja ottaa vastaan kaikki yhteistyökumppanin palautteet ja valitukset, minkä lisäksi hän hoitaa suurimman osan tapahtuman käytännön järjestelyistä ohjelmaa lukuun ottamatta, eli varaukset, tilaukset, ilmoittautumiset ja viestinnän. 

Yhteisöjen rakentaminen ja seurakuntalaisten aktivoiminen on monissa seurakunnissa jo melko pitkällä. Hyvää kehitystä on pyrkiä toimintamalliin, jossa ei enää ole vain passiivisia vastaanottajia vaan aktiivisia seurakuntalaisia. Tämäkin toimintamalli kuitenkin sivuuttaa käytännön työn tekijät potentiaalisena yhteisön osana. Siteeraamieni todellisesta elämästä poimittujen tapahtumien lähtöolettamus on, että käytännön työn tekijät ”ovat vain töissä täällä”, eikä kiinnostusta saati kykyä laajentaa työnkuvaa tai antaa panoksensa muuhunkin toimintaan ole. Oletus on monesti myös, että heillä ei ole hengellistä/teologista osaamista tai kypsyyttä osallistua hengelliseen työhön. Tämä olettamus tulee julki myös seurakuntalaisten näkemyksissä. Ovatko käytännön työn tekijät vain maallikkoavustajia hengellisten ammattilaisten kirkossa? Ja voidaanko kuitenkaan puhua puhtaasti käytännöllisestä työstä ilman minkäänlaisia hengellisiä aspekteja, jos vaikkapa puutarhuri hautausmaalla keskustelee surevan lesken kanssa tuoden hänelle lohdutusta tai jos toimistosihteeri on ensimmäinen seurakunnan työntekijä, joka kohtaa vainajan omaiset? 

Tasamaan psykologiaa tarvitaan

”Kyllähän mä aina välillä juttelen täällä hautausmaalla ihmisten kanssa. Kun ne tulee tuomaan kukkia ja kastelemaan ja muuta. Kai niiden on joskus helpompi puhua mulle kuin mennä virastolle kyselemään, että oisko pappi paikalla. Joillekin pappi tai joku saattaa olla… liian hengellinen. Tällanen tasamaan psykologia on joillekin juuri se mitä ne sillä hetkellä tarvii.”

Yllä oleva sitaatti kertoo toisenlaisesta todellisuudesta, ihmisten kohtaamisesta jopa hyvinkin syvällä tasolla työtehtävästä huolimatta. Erityisesti sielunhoidollinen näkökulma nousee esiin, kun tarkastelemme käytännön työntekijöiden arkea – sekä heidän yhteistyötään seurakunnan muiden työntekijöiden ja yhteistyökumppaneiden kanssa että heidän vuorovaikutustaan seurakuntalaisten kanssa.

Onko käytännön työn tekijöillä siis kiinnostusta osallistua kirkon työhön laajemmalla skaalalla, myös hengelliseen työhön, ja kenties olla mukana sen kehittämisessä? Mitä heidän laajempi kiinnostuksensa ja osallistamisensa kirkon työhön voisi merkitä kirkon työn eri osa-alueille aina yhteisörakentamisesta rekrytointiin? Kaikilla käytännön työn tekijöillä ei varmastikaan ole intressejä työn mahdollisten hengellisten tai teologisten aspektien toteuttamiseen, mutta entä he, joilla kiinnostusta ja lahjoja olisi yllin kyllin, mutta kenellekään ei ole juolahtanut mieleen osallistaa näitä työntekijöitä? 

Tutkimukseni pyrkii ymmärtämään käytännön työntekijöiden asemaa myös ekklesiologian näkökulmasta. Luterilaisessa perinteessä ajatus yleisestä pappeudesta on keskeinen. Miten käytännön työn tekijät toteuttavat osallisuuttaan tästä pappeudesta? Taloudelliset resurssit vähenevät ja saavat aikaan työalarajojen ylittymistä joissakin seurakunnissa jo nyt, ja samalla työntekijällä voi olla sekä hengellisiä että käytännön työtehtäviä. Tehtävien yhdistely voidaan nähdä sekä mahdollisuutena todelliseen muutokseen että kriisien lähteenä työyhteisössä. Millä tavalla seurakunnat vastaavat näihin haasteisiin? Mitä käytännön työntekijät ja heidän ajatuksensa ja kokemuksensa seurakuntien arkitodellisuudesta voivat kertoa meille siitä, mitä on olla kirkko, ecclesia, kristittyjen yhteisö? Vastauksien löytäminen näihin kysymyksiin saattaa valaista kirkkomme tulevia mahdollisuuksia ja kehityssuuntaa aivan uudella ja kenties ratkaisevalla tavalla.


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Afganistan, shari'a ja uskontulkintojen kamppailu

Ekoteologia perustelee kristillisen ilmastoaktivismin

Sanoja sille, jolle sanoja ei ole