Voiko kirkko olla aidosti poliittinen toimija?

 Veli-Matti Salminen
Tutkija, Kirkon tutkimuskeskus

Kuvassa 4 henkilöä keskustelupaneelissa kirkossa alttarin edessä.
Keskustelupaneeli hyvinvointiyhteiskunnasta Kirkkopäivillä 2019 (kuva:V-M Salminen).

Pitäisikö kirkon pysyä erillään politiikasta? Kysymys on mielekäs vain, jos kysyjä näkee mahdollisena selkeän rajanvedon kirkon ja politiikan välille. Totuus kaiketi on, ettei tuollaista rajaa voida vetää sulkematta kirkkoa ulos sille tärkeiltä alueilta tai tekemättä vääryyttä politiikan käsitteelle.

Kun kirkon nelivuotiskertomuksen johtopäätösluvussa ehdotimme, että kirkko vahvistaisi muun muassa ei-patriarkaalisia hengellisyyden muotoja, yhteiskunnallista keskustelua sekä tasa-arvo- ja ympäristötyötä, jotkut moittivat tätä pyrkimykseksi mielistellä kaikkia tahoja. Suomen Raamattuopiston toiminnanjohtajan mielestä ”suosituslista on kuin vihreiden puolueohjelmasta”. Listan kokoajilla ei kuitenkaan ollut tietoa sen koommin Vihreiden kuin muidenkaan puolueiden ohjelmista. Ennemminkin monien puolueiden ohjelmista voi löytyä asioita, jotka ovat yleisesti tärkeitä ja tavoiteltavia. Jos mainittuja asioita sattuu löytymään myös Vihreiden puolueohjelmasta, hyvä niin.

Miksi kirkko puuttui verovälttelyyn tai tuotantoeläinten kohteluun?

Mediakohut siivittävät yleensä keskustelua kirkon eri rooleista, ja sellaisissa on myös kirkon poliittisen toimijuuden rajoja yleensä koeteltu. Keväällä 2020 nousi kohu kansalaisjärjestöjen ja ammattiliittojen käynnistämästä, verovälttelyyn puuttuvasta 430 miljoonaa -kampanjasta, jossa oli mukana myös Suomen Lähetysseura, yksi kirkon lähetysjärjestöistä. Varsinkin poliittinen oikeisto kritisoi kampanjan toimintatapoja ja sen kohdistumista veropolitiikkaan, mutta useista kommenteista paistoi närkästys kirkollisen järjestön osallistumisesta kampanjaan, ”joka ei sille kuulu”. Heräsi keskustelu siitä, minkälainen poliittinen osallistuminen kirkolle sopii.

Antropologi Henni Alava osoitti blogikirjoituksessaan osuvasti, että kirkot ovat yleensä monimutkaisesti kietoutuneita instituutioita niin materiaalisesti, sosiaalisesti kuin poliittisestikin, eikä Suomen evankelis-luterilainen kirkko tee tässä poikkeusta. Oikeastaan 430 miljoonaa -kampanja opetti, että poliittista osallistumista ei voi karttaa vain sen takia, että sitä väitetään puoluepoliittiseksi. Vetäytymällä annetaan käytännössä tuki jollekin poliittiselle kannalle sen sijaan, että edistettäisiin moniäänistä keskustelua kaikkia koskettavasta asiasta.

Kyse ei myöskään aina ole siitä, että kirkko menisi toisten poliittisille areenoille. Tuore kohu ruuantuotannon eettisyyttä ja varsinkin lihantuotannon ongelmia käsittelevän Kari Kuulan kolumnin ympärillä osoitti, että kun pappi pohtii teologisessa mielessä eläinten hyödyntämistä ihmisten ravinnoksi, se voidaankin lukea hyökkäyksenä maataloustuottajia vastaan. Kuula halusi siis keskustella teologisesti ihmisen ja tuntoisten eläinten suhteesta, mitä hän avasi uudessa kolumnissaan, mutta MTK katsoi, että se pyhä, jota oli loukattu, olikin suomalainen ruuantuotanto.

Miksi kirkon tulee toimia yhteiskunnan eriarvoisuutta vastaan?

Uskonnolliset yhteisöt ovat leimallisesti arvoyhteisöjä, ja ne ovat ensisijaisesti sitoutuneita oppiin. Luterilaisessa kirkossa on vallinnut käsitys kahden regimentin, maallisen ja hengellisen, erillisyydestä. Tällä perusteltiin aikoinaan päävastuun siirtymistä esimerkiksi köyhyyden torjumisessa kirkoilta valtiolle. Toisaalta yhteiskuntavastuu ei missään vaiheessa poistunut kirkoilta ja muilta uskonnollisilta yhteisöiltä. Eriarvoisuuden kasvu yhteiskunnassa tai ympäristön tuhoutuminen ovat ongelmia, joihin puuttuminen voi luontevasti kuulua minkä tahansa yleishyödyllisen organisaation toimenkuvaan. Kirkkoa tähän velvoittaa yhtä lailla sen asema yhteiskunnassa kuin sen missio.

Kirkon missioon sisältyvään vapautuksen teologiaan kuuluu yhteiskunnallisten epäkohtien ja epätasa-arvoisuuden nostaminen julkiseen tietoisuuteen ja näitä epäkohtia vastaan taisteleminen. Konkreettinen toiminta, kuten esimerkiksi diakoninen auttaminen ja perheiden tukeminen, on tärkeää vaikuttamistyötä, mutta myös arvokeskusteluun on syytä puuttua. Koventuneessa asenneilmapiirissä yksi suurimpia riskejä on eriarvoisuuden näkeminen hyväksyttävänä, esimerkiksi ajatteluna, että köyhyys on köyhien oma vika tai että turvapaikanhakijoille ei tulisi tarjota peruspalveluja.

Kirkon pitää siis toimia ja ottaa roolia yhteiskunnallisessa keskustelussa varsinkin silloin, kun eriarvoisuus ja polarisaatio yhteiskunnassa kasvavat. Politiikantutkimuksessa puhutaan ideologisesta ja affektiivisesta polarisaatiosta, joista nimenomaan jälkimmäinen, tunnepohjainen ja identiteetteihin kiinnittyvä polarisaatio, on kasvanut 2000-luvun Suomessa. 

Vuoden 2020 Diakoniabarometritutkimuksen perusteella diakoniatyöntekijät pitivät yhteiskunnallista vaikuttamista tärkeänä. Vaikuttaminen kuitenkin miellettiin ennen kaikkea koko seurakunnan yhteiseksi tehtäväksi, mistä syystä diakoniatyöntekijät eivät kovinkaan laajasti nostaneet sitä oman työnsä tulevaisuuden painopisteeksi. Toki heikoimpien auttaminen itsessään on vaikuttamista, varsinkin jos se samalla kiinnittää laajemman huomion yhteiskunnan katvealueisiin tai eriarvoistaviin rakenteisiin. Mutta kääntäen myös vaikuttaminen voi palvella auttamistyötä. Esimerkkinä on Malmin seurakunnassa toteutettu Diakonia kansalaisvaikuttamisen tukena -hanke, jossa diakoniatyöntekijät asiakkaan kanssa kartoittivat vaikuttamisen keinoja tilanteen parantamiseksi, tavoitteena kansalaisvaikuttamisen toimintamallin juurruttaminen työyhteisöön.

Kirkolta toivotaan yhteiskunnallista osallistumista

Kirkon tutkimuskeskuksen Gallup Ecclesiastica 2019 -kyselyn perusteella kaksi kolmasosaa kirkon jäsenistä pitää kirkon yhteiskunnallista roolia tärkeänä. Lisäksi noin puolet suomalaisista pitää tärkeänä sitä, että kirkko vaatii päättäjiltä ilmastotoimia ja opastaa myös ihmisiä kestävään elämäntapaan. Ilmastonmuutos globaalina kriisinä ja sen vaatimat toimenpiteet ovat hyvä esimerkki toimintakentästä, jolle osallistuessaan jokainen toimija väistämättä ottaa poliittisen roolin. Kirkko ei voi jäädä tästä sivuun.

Kirkon poliittisen toimijuuden vastustaminen on historiassa kytkeytynyt eri linjoihin. Kirkon myötäilyä suhteessa oikeistoradikalismiin vierastettiin 1930-luvulla, samoin vähän myöhemmin pilapiirrosten kokoomuslaiseksi tulkittua kypäräpappia. Nykyään kirkon aktivoituminen sosiaalieettisissä tai ympäristökysymyksissä närkästyttää konservatiivisia piirejä. Tämä liittynee myös valtapositioihin ja sellaisiin totuttuihin rakenteisiin, joista valtaa käyttävien on vaikea päästää irti. Kun kirkon osallistumista ilmastotoimiin toivovat erityisesti ne, joiden mielestä kirkon tulisi myös kohdella työntekijöitään ja jäseniään tasa-arvoisemmin ja yhdenvertaisemmin, voidaan todeta, että poliittisen toimijuuden kriittinen piste kirkossa on valmius purkaa olemassa olevia valtarakenteita ja toimintamalleja.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Afganistan, shari'a ja uskontulkintojen kamppailu

Ekoteologia perustelee kristillisen ilmastoaktivismin

Sanoja sille, jolle sanoja ei ole