Teologian tekeminen ja jokapäiväisen elämän karkea maaperä

Jukka Helle

TT, kansainvälisen työn hiippakuntasihteeri, Kuopion hiippakunta

Kuva Bangkokin suurimmalta slummialueelta (Khlong Toey). Kuva: Leena Helle

Filosofi Ludwig Wittgenstein kuvaa loogisesti täydellistä kieltä sujuvaksi ja kuin kitkattomaksi pinnaksi, joka täydellisyydessään kuitenkin menettää kosketuksensa jokapäiväisen kielenkäytön epävarmuuteen ja hapuilevuuteen. Tällainen kieli on kuin kävelisi liukkaalla jäällä, jolla ei ole mitään kitkaa eikä pitoa. Wittgensteinin mukaan me tarvitsemme kitkaa, koska haluamme kävellä. Niinpä hän kehottaakin meitä palaamaan ”karkealle pinnalle” (back to rough ground), kielen käytön epävarmuuteen ja epätäydellisyyteen.

Wittgensteinin kehotus palata karkealle pinnalle toimii motiivina filippiiniläisen teologin Daniel Pilarion teologisessa metodissa Doing Theology in a Garbage Dump: The Rough Grounds and Theological Method (sivusto) (vapaasti kääntäen ”Teologian tekeminen kaatopaikalla – karkeat paikat ja teologian tekemisen metodi”). 

Arkityönään Pilario opettaa St. Vincent School of Theologyssa, ja viikonloppuina hän palvelee pappina Manilan suurimmalla kaatopaikka-alueella, jossa asuu kymmeniätuhansia ihmisiä. Mitä Pilarion teologinen metodi tarkoittaa?

Teologian tekeminen yhteydessä karkeaan maaperään merkitsee, että mielekäs ja hyödyllinen teologia ei voi koostua universaaleista totuusväittämistä, joiden kosketuspinta ihmisten jokapäiväisen elämän kysymyksiin on ohut tai peräti olematon. 

Karkea maaperä ei ole pelkästään se maaperä, jolle muuttumaton kristillinen sanoma tai teologinen puhe tuodaan käännettynä ihmisille ymmärrettäväksi kieleksi. Tällainen kommunikaatio jää helposti yksisuuntaiseksi, ja kontekstin, maaperän, ehkä ajatellaan olevan neutraali tausta, jonne kristillinen evankeliumi tuodaan. Karkea maaperä eli ihmisten jokapäiväinen elämä merkitsee kuitenkin enemmän: jokapäiväisestä elämästä tulee myös aineistoa teologiseen reflektioon. Perinteisen teologian tekemisen lähteenä toimivat Raamattu ja kirkon sitä tulkitseva opetus, traditio, saavat siis rinnalleen kolmannen lähteen, ihmisten elämän karkean pinnan, ja nämä kolme teologista locusta alkavat käydä vuoropuhelua keskenään – teologian tekemisen metodologia ja hermeneutiikka avautuvat dynaamiseksi dialogiksi. Tässä dialogissa myös karkealta pinnalta löytyvä viisaus, elämänkokemus ja jokapäiväisen elämän sattumukset voivat alkaa puhua. 

Karkean paikan viisautta ja traditioita voidaan siirtää myös muuten kuin kirjallisen aineiston välityksellä. Esimerkiksi monissa aasialaisissa perinteissä vertaukset, sananlaskut, laulut ja näytelmät ovat vanhastaan välittäneet tärkeää traditiota. Teologian tekemisen pelikenttä ja horisontti laajenevat tällöin kaiken inhimillisen elämän ja kulttuurin alueelle. 

Tässä yhteydessä on kuitenkin hyvä huomata, että kun teologian tekemisen kolme lähdettä käy vuoropuhelua keskenään, teologinen kieli ei saa kadottaa yhteyttään esimerkiksi koko kristillisen kirkon yhteisesti hyväksymään ekumeeniseen konsensukseen vaikkapa Jumalan kolminaisuudesta ja Kristuksen täydestä jumaluudesta ja ihmisyydestä. Teologian tekeminen karkealta pinnalta ei siten merkitse jonkin paikallisen kontekstin irrottautumista koko kirkon yhteisestä uskosta. Pikemminkin kyse on pelastuksen evankeliumin konkretisoitumisesta elämän karkealla ja rouhealla maaperällä. Tämän uusitestamentillisina motivaattoreina ovat esimerkiksi Jeesuksen sanat ”Antakaa te heille syötävää” (Luuk. 9:13) ja ”Minä olen tullut antamaan yltäkylläisen elämän” (Joh. 10:10). Teologian astumisessa sellaiselle karkealle pinnalle, jolla teologisella puheella on kitkaa ja pitoa, onkin kyse kirkon missiosta, Jumalan tahtoman yltäkylläisen elämän toteutumisesta, pelastuksesta. 

Edelleen teologian viemisessä karkealle maaperälle yhtenä teologisena perusteena on luonnollisesti myös inkarnaatio: sanan on tultava lihaksi kulloisessakin paikallisessa kontekstissa. Tämä tuo teologian tekemiseen tietynlaisen keskeneräisyyden. Kieli ei ehkä kaikin osin olekaan enää kirkasta, vaan teologian tekemisestä tulee orgaanista, dynaamista ja kehittyvää. Tällainen teologian tekemisen metodi on enemmän dialoginen ja induktiivinen, elämän karkealta pinnalta ponnistava kuin deduktiivinen metodi, joka lähtee liikkeelle teologisten totuuksien väitelauseista. Käytännössä induktiivinen metodi toimii esimerkiksi siten, että ensin nähdään ja analysoidaan jokin konkreettinen elämäntilanne. Sen jälkeen sitä reflektoidaan Raamatun ja kristillisen ilmoituksen valossa. Mitä Jumala haluaa tehtäväksi kulloisessakin tilanteessa? Tämän jälkeen seuraa konkreettinen toiminta: mitä tulee tehdä, jotta Jumalan tahto ja hänen lahjoittamansa pelastus tapahtuisivat tuossa paikassa ja tilanteessa? 

Karkean pinnan metodi voi johtaa myös ennestään tuntemattomalle maaperälle, jolla aikaisemmin tehdyt oivallukset tai ratkaisut eivät sellaisinaan ehkä pädekään, mutta jonne astuminen voi avata mahdollisuuden oppia tuntemaan ja toteuttamaan Jumalan tahtoa entistä paremmin. Tällainen asenne vaatii kuitenkin myös rukousta ja uskon luottamusta siihen, että Kristus johtaa kirkkoaan. (Vrt. virsi 525: ”Anna Kristus rohkeutta mennä maastoon tiettömään, jossa merkkejä en tunne, vaille vastausta jään.”)

Teologian astuminen karkealle maaperälle vie usein elämän marginaaleihin, periferiaan. Ajateltaessa paperia (tai tekstinkäsittelyohjelmaa tietokoneella) marginaali on paperin reuna-alue, joka kuitenkin on välttämätön, jotta paperin tai ruudun keskemmällä oleva teksti olisi selkeää. Marginaalit ja periferiat auttavat siten hahmottamaan paremmin, mikä on keskeistä. Teologian tekeminen marginaalista käsin tuo mukanaan perspektiivin muutoksen, jolloin teologia, Raamattu ja kirkon opetus nähdään elämän monenlaisissa marginaaleissa olevien näkökulmasta. Kristillistä sanomaa ja teologiaa ei tuoda jostakin etäältä, keskuksista, marginaaleihin, vaan päinvastoin marginaalit antavat tulkintahorisontin, josta käsin hahmottuu entistä kirkkaammin, mikä on keskeisintä Kristuksen evankeliumissa ja teologian tekemisessä. Daniel Pilario väittääkin, että Jumala ja hänen tahtonsa opitaan tuntemaan entistä selkeämmin marginalisoitujen ihmisten ja heidän elämäntilanteidensa kautta. Tällainen ajattelu luonnollisesti edellyttää sen tunnustamista, että Jumala toimii myös kirkon näkyvien rajojen ulkopuolella. 

Teologian vieminen karkealle maaperälle tarkoittaa, että ihmisten jokapäiväinen elämä voi muodostua Jumalan ilmestymisen (teofania) tärkeäksi paikaksi. Jumalan pelastava kohtaaminen tulee mahdolliseksi elämän taisteluissa, iloissa ja juhlassa.

Kirjallisuus 

Pilario, Daniel Frankin
2005
Back to the rough grounds of praxis: exploring theological method with Pierre Bourdieu. Bibliotheca Ephemeridum Theologicarum Lovaniensium 183. Leuven: Leuven University Press.