Afganistan, shari'a ja uskontulkintojen kamppailu

Susanne Dahlgren
Yliopistonlehtori, Tampereen yliopisto

Kuvassa tarinankertojamiehiä istumassa ulkona pöydän ympärillä
Perinteisiä tarinankertojia Pakistanin puolella rajaa (kuva: Susanne Dahlgren).

Afganistanin romahdusta Talibanien syliin on selitetty ”länsimaisten arvojen” vieraudella syvästi traditionaalisessa maassa. Harva tietää, että Afganistanissa näiden arvojen historia on yhtä vanha kuin Suomessa. Tutkailu sadan vuoden päähän onkin nykytapahtumien taustaksi valaisevaa. Vuonna 1919 kuninkaaksi nousi Amanullah, joka ensi töikseen julisti sodan maata miehittävää Britanniaa vastaan. Taistelujen tuloksena maailmanvalta vetäytyi ja kuningas pääsi tekemään haluamiaan uudistuksia: ensimmäinen perustuslaki haki inspiraatiota sekä Atatürkin Turkista että Ranskan siviililaista. Suomalaisten nyt peräänkuuluttamat perusoikeudet kirjattiin osaksi tätä vuoden 1923 perustuslakia. Tärkeitä uudistuksia olivat myös yleinen oppivelvollisuus ja naisten oikeus harjoittaa korkeakouluopintoja ulkomaita myöten. Amanullah edisti lisäksi eri kansanryhmien välisten konfliktien sovittamista ja sääti lain, joka kielsi lapsiavioliitot ja rajoitti monivaimoisuutta.

Afganistanin sotaan osallistumista on Suomessa perusteltu länsimaisten arvojen viennin tarpeella ja halulla pelastaa maa ”sharialain” käyttöönotolta. Kumpikaan tarve ei perustu tosiasioiden tuntemukseen.

”Länsimaiset arvot” ovat siis osa Afganistanin yli satavuotista perustuslaillista historiaa. Osa tätä historiaa on myös uudistusvoimien ja perinteisiin vetoavien voimien välinen kamppailu aivan kuin missä tahansa muualla maailmassa. Kuten 1920-luvun lopulla, jolloin konservatiivit pakottivat kuninkaan peruuttamaan uudistukset, ovat 2020-luvulla valtaan palanneet äärikonservatiiviset voimat samat kuin sata vuotta sitten eli maaseudun papisto ja patriarkaatit. Toki erojakin löytyy, ja katsaus Talibanien taustaan on paikallaan.

Taliban on verhonnut äärikonservatiiviset arvonsa islamin kaapuun. Kuitenkaan nykyisessä tilanteessa ei ole kyse siitä, että ääriliikettä vastustavat afganistanilaiset eivät haluaisi elää islamin oppien mukaisesti. Jo vuoden 1923 perustuslaki ja sitä seurannut lainsäädäntö perustui shari’aan. Sama pätee 1970-luvulla valtaan nousseen vasemmistohallituksen lainkirjoitukseen: senkin pohjana oli islamilainen oikeus. Onkin siis kysyttävä mitä shari’a oikein tarkoittaa. Julkisessa keskustelussa Suomessa puhutaan ”sharialaista”, jonka Talibanit ”tuovat” valtaantulonsa jälkeen. Tarkkaavainen lukija huomaa, että kirjoitan sanan ”sharialaki” lainausmerkeissä. Tämä siitä syystä, että mitään ”sharialakia” ei tarkkaan ottaen ole olemassa. Sen sijaan on shari’a, tuo Jumalan ihmiskunnalle osoittama tie elää Jumalalle mieleistä elämää eli elämäntapa, joka eri aikakausina ja eri puolilla maailmaa on muslimien parissa saanut mitä ihmeellisimpiä ilmenemismuotoja. Näin myös nyky-Afganistanissa. 

Shari’aa eli Jumalan tietä ihmiskunta on voinut oppia Koraanista ja profeetta Muhammadin tapakulttuurista, joka on koottu hadith-kokoelmiin eli eräänlaisiin auktorisoituihin suullisen perimän kokoelmiin. Profeetan kuoleman jälkeen (632 AD) islamin oikeusoppineet, juristit, muodostivat näiden lähteiden ja erilaisten tekniikoiden avulla lainopillisia sääntöjä ja pyrkivät systematisoimaan islamin oikeudellista perustaa. Syntyi islamilainen oikeustiede fiqh (arabiaa, lit. ’ymmärrys’) ja lakikoulut. Aiemmin syntynyt islamin jakautuminen sunneihin ja shiialaisiin näkyi hiukan erilaisina oikeudellisina tulkintoina ja omina lakikouluina. Tämä keskiajalla syntynyt juristien työ on se shari’a, jonka nykyaikana tunnemme ja jonka pohjalta eri maat tekevät lainsäädäntöä yhdistäen sen muihin oikeuslähteisiin. Shari’aa elämäntapana tulkitaan kunakin aikana aikakauden tapakulttuurin silmälasien kautta – tai sitten kieltäen tapakulttuurin vaikutus kuten salafistit, eräänlaiset kirjanoppineet, tekevät. Heidän islamintulkinnalleen on tyypillistä ”uudistaa” uskonharjoitus palaamalla (oletettuun) alkuperäiseen islamilaiseen elämäntapaan. 

Kuten edellä totesin, on shari’a läpi viimeisen sadan vuoden ajan ollut Afganistanin lainsäädännön pohjana muslimien elämäntavasta puhumattakaan. Mistä Talibanien muista, myös salafisteista, eroava islamintulkinta sitten tulee?

Poliittinen liike nimeltään Taliban (’opiskelijat’) syntyi 1990-luvun alussa Pakistanin pakolaisleireillä, jossa sotaa pakenevat miehet kokoontuivat seminaareihin opiskelemaan islamia. Vallitsevaksi haaraksi muodostui deobandilaisuus, Intiassa siirtomaavallan ajalla 1800-luvun lopulla syntynyt herätysliike. Aluksi deobandilaisuus ajoi ekumeenisuutta eli Intian niemimaan uskontojen rauhanomaista rinnakkaineloa. 1970-luvulla liike sai Intian ulkopuolella yhä enemmän vaikutteita wahhabilaisuudesta, tuosta Saudi-Arabian valtauskonnosta. Wahhabilaisuudelle on tyypillistä elämäntavan ”islamisointi” eli kanssaihmisten partiointi, jotta nämä noudattaisivat tiukkaa hartautta arkielämässään.

Deobandilaisuudelle on ominaista profeetan perimätiedon korostaminen, ja niinpä se tunnetaan seminaareistaan, joissa perimätietoa päntätään. Yhdessä wahhabilaisuuden kanssa deobandilaisuus on viimeiset vuosisadat Etelä-Aasiassa kilpaillut mystiikkaa ja paikallisia tapoja yhdistävän sunnalaisuuden kanssa. Afganistanin sisällä deobandilaisuus nousi vallitsevaksi islamintulkinnaksi pashtujen alueella. Pashtut muodostavat peräti 40 prosenttia maan väestöstä, ja heidät tunnetaan myös vuosisatoja vanhasta heimolaista nimeltä Pashtunwali. Tämä tapaoikeuden koodi säätää heimojen yhteiseloa, riitoja ja suhteita muihin ryhmiin. Naisilla ei koodissa ole omaa oikeudellista asemaa; he ovat isän/veljen/aviomiehen holhouksen alaisia. Heimoalueilla tapaoikeutta sovelletaan islamilaisen oikeuden ja erityisesti hanafi-lakikoulun rinnalla. Valtiollisilla laeilla ei täällä juuri ole asemaa. Kun Afganistanissa 1973 nousi valtaan maallistunut vasemmistopuolue, alkoi Saudi-Arabia rahoittaa deobandilaisia sotimaan haluavia muiden ”pyhien sotureiden” liikkeiden ohella. Pakistanin ja Yhdysvaltojen kanssa se myös aseisti näitä liikkeitä, joiden piiristä sittemmin kumpusi myös al-Qaida.

Mutta mitä deobandilaisuus sitten sanoo siitä, miten muslimin tulee elää? Kuten edellä totesin, on eteläisessä Aasiassa vallalla synkretistisiksi kutsuttuja tapoja eli uskontojen sekoittumista, mikä ilmenee muun muassa pyhimysten palvonnassa ja elämyksellisyydessä. Nämä tavat joutuivat deobandien erityiseen syyniin: islamin harjoittaminen haluttiin viedä takaisin ”alkuperäiseen” muotoonsa eli profeetan ja tämän välittömien seuralaisten elämäntapaa noudattavaksi ja islamin yksijumalaisuutta korostavaksi. Talibanien näkemys tästä elämäntavasta eroaa kuitenkin salafisteista. Tämä johtuu siitä, että Talibanien uskonto on sekoitus konservatiivista heimo-oikeutta ja ”islamista vieraantuneen” nykyajan kieltämistä. Nyky-Taliban eroaa aiemmasta valtakaudestaan siinä, että se ei enää kiellä musiikkia tai televisiota, eli sen parissa on nyt erilainen näkemys kuin 1990-luvulla siitä, mitä nykyajan ilmiöitä pitää suitsia. Nähtäväksi jää, mitä sen lupaukset naisten oikeuksista lopulta tarkoittavat.

Afganistanilaiset kokevat olevansa hyviä muslimeja poliittisista mielipiteistään riippumatta. Monille heistä Talibanien valta edustaa vierasta elämäntapaa ja vääristynyttä uskonnontulkintaa.  Vähemmälle huomiolle meilläkin on jäänyt länsiliittoutuman pystyttämän hallinnon korruptio ja afganistanilaisten syvästi kammoamat eliitin etuoikeudet. Niiden kitkemisessä Taliban saa tukea myös vastustajiltaan.

Talibanien valtaannousussa tulee esiin yli sadan vuoden ajan käyty kamppailu edistyksen ja taantumuksen voimien välillä. Konservatiivisten voimien vallan esteenä ovat aina olleet koulutetut naiset ja miehet, jotka ovat välttämättömiä valtiovallan pyörittämisessä. He kykenevät islaminkin asiantuntemuksellaan kyseenalaistamaan jämähtäneen papiston hehkutukset vaikkapa naisen äänen turmiollisuudesta julkisessa tilassa. Konservatiivien ja uudistusmielisten ikiaikainen kamppailu jatkuu – nyt oloissa, joissa mikään ulkomainen sotilasvoima ei enää miehitä maata.


Lähteet

Barfield, Thomas J.
2011
Afghanistan. The Local and the Global in the Practice of Shari’a. – Shari’a Politics. Islamic Law and Society in the Modern World. Ed. by Robert W. Hefner. Bloomington, Ind.: Indiana University Press. 179–206. 

Metcalf, Barbara D. 
2011
“Traditionalist” Islamic Activism: Deoband and Deobandis, Ten Years Later. https://items.ssrc.org/10-years-after-september-11/traditionalist-islamic-activism-deoband-and-deobandis-ten-years-later/ (viitattu 6.9.2021).  

Perfecting Women. Maulana Ashraf ‘Ali Thanawi’s Bihishti Zewar 
1992
Perfecting Women. Maulana Ashraf ‘Ali Thanawi’s Bihishti Zewar. Transl. by Barbara D. Metcalf. Berkeley, CA: University of California Press.

Yassari, Nadjma & Saboory, Mohammad Hamid
2010
Sharia and National Law in Afghanistan. – Sharia and National Law. Comparing the Legal Systems of Twelve Islamic Countries. Ed. by Jan Michiel Otto. The American University of Cairo Press. 273–317.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ekoteologia perustelee kristillisen ilmastoaktivismin

Havaintoja kirkon uusista jumalanpalvelusyhteisöistä