Havaintoja kirkon uusista jumalanpalvelusyhteisöistä
 |
| Kuva Turun Mikael-yhteisön messusta. |
Kirkolliskokous päätti elokuussa 2021, että kirkko tukee jumalanpalveluskokeiluja ja erilaisten yhteisöjen muodostumista, jotta se voi vastata nelivuotiskertomuksen 2016–2019 esiin tuomiin muutostarpeisiin. (Ks. Kirkolliskokous päättyi vilkkaaseen keskusteluun kirkon tulevaisuudesta - evl.fi [->])
Väitöstutkimukseni Uuden sukupolven yhteisöt – Evankelis-luterilaisen jumalanpalvelusyhteisöliikkeen osallistujien yhteisöllisyys, arvot ja hengellisyys [->] tarjoaa näiden kehittämishaasteiden kannalta ajankohtaista tietoa. Tutkimukseni tarkasteli uuden tyyppisiä jumalanpalvelusyhteisöjä (tai messuyhteisöjä) kymmenen yhteisön osallistujilta kerätyn lomakeaineiston (n=529) pohjalta. Uudet jumalanpalvelusyhteisöt ovat toimineet kokeilualustana uudenlaisille seurakunta- ja jumalanpalveluselämän toteutustavoille, joilla jumalanpalveluksesta on pyritty tekemään kutsuva, yhteisöllinen ja helposti lähestyttävä. Osa uusista yhteisöistä on laajentunut voimakkaasti, kuten Tampereella viitisen sataa nuorta aikuista kokoava Uusi Verso tai pääkaupunkiseudulla kolmessa eri seurakunnassa jumalanpalveluksia järjestävä Verkosto. Esittelen tässä blogitekstissä joitakin uusien yhteisöjen keskeisiä ominaispiirteitä ja pohdin, mitä kirkossa voitaisiin oppia näistä yhteisökokeiluista.
Jumalanpalvelusyhteisöllä tarkoitetaan tässä yhteydessä muun kuin seurakunnan pääjumalanpalveluksen ympärille kokoontuvaa yhteisöä. Luen uusiin jumalanpalvelusyhteisöihin kuuluviksi ne 30–40 yhteisöä, jotka eivät ole eksplisiittisesti jonkin kirkon perinteisen herätysliikkeen, järjestön tai kieliryhmän toimintaa. Muutamat niistä toimivat yhdistyspohjalta, mutta suurin osa on paikallisseurakuntien tai seurakuntayhtymien toimintaa. Yhteisöt muodostavat kirkollisen elämän uudistusliikkeen, joka ei kuitenkaan rakennu keskitetyn organisaation vaan löyhien yhteistyöverkostojen varaan.
Kulttuurinen ajanmukaisuus
Eräs näkyvin piirre uusissa yhteisöissä on se, että ne ovat rakentaneet jumalanpalveluksen estetiikaltaan sellaiseksi, että aikamme ihmisten ja erityisesti nuorempien sukupolvien edustajien olisi helppo kokea se itselleen kulttuurisesti tutuksi. Kulttuurisesti menneeseen aikaan assosioituvista muodollisuutta ja institutionaalista hierarkiaa korostavista piirteistä on pyritty kohti rennompaa ja vapaamuotoista toteutusta. Liturgia on usein karsittu minimiin ja ”saarnanuotin” sijaan käytetään normaalia puhekieltä. Urkuihin perustuva musiikillinen maisema on korvattu bändisoittimilla ja ajanmukaisella musiikilla, johon kuuluvat esimerkiksi virsisovitukset, veisut ja ylistyslaulut. Laulujen sanat heijastetaan seinälle. Jumalanpalveluksen ympärillä yhteisöt ovat kehittäneet erilaista yhteisöllistä toimintaa, joka kumpuaa usein seurakuntalaisten ideoista ja tarpeista, kuten tempauksia, tapahtumia, leirejä, koulutuksia, kotiryhmiä ja pienyhteisöjä.
Kulttuurinen ajanmukaisuus heijastuikin tutkimukseni mukaan siihen, millaisia osallistujia nämä yhteisöt kiinnostavat. Vaikka monilla osallistujista oli kristillinen kotitausta, toiminta kiinnosti myös jonkin verran kirkollisen sosialisaation ulkopuolelta tulevia. Erityisesti osallistujien ydinryhmissä korostuivat luovuuteen, oppimiseen ja kasvuun suuntautuvat muutosavoimuuden modernit arvot.
Teologinen ydin
Vaikka uudet jumalanpalvelusyhteisöt pyrkivät uudistamaan jumalanpalvelus- ja seurakuntaelämän muotoja, teologisesti ne painottuvat perittyyn kristilliseen tunnustukseen. Teologinen ydin näkyi siinä, että keskeinen osallistumisen syy oli, että toiminnan koettiin ravitsevan osallistujien hengellisiä tarpeita. Luterilaisen, kevyesti karismaattisesti painottuneen teologian ohella yhteisöjen toiminnassa näyttäisi heijastuvan globaalin kristinuskon piirissä virinneen missionaarisen liikkeen seurakuntakäsitys, joka korostaa seurakunnan roolia kristillisen mission (missio Dei) välineenä maallistuvassa kulttuurikontekstissa. Siinä seurakuntayhteisö nähdään uusitestamentillisen mallin mukaisesti yhteisönä, seurakuntaruumiina, jossa jokaisella on oma tehtävänsä ja roolinsa. Mission toteuttamiseen pyritään suoran julistuksen sijaan dialogisen kohtaamisen ja ympäröivän yhteisön palvelemisen kautta. Uusissa yhteisöissä ei myöskään korosteta voimakkaasti normeja ja opillisia kiistakysymyksiä, joiden on nähty haittaavan kirkon kykyä tavoittaa eri taustoista tulevia ihmisiä ilosanomalla, jonka keskiössä nähdään olevan suhde Jumalaan ja toisiin ihmisiin.
Inklusiivinen painotus näkyikin tutkimuksessa osallistujakunnan heterogeenisyytenä. Yhteisöissä oli mukana osallistujia erilaisista uskonnollisista ja sosiaalisista taustoista. Vaikka enemmistöllä korostui perinteisempi teologinen orientaatio, mukaan mahtui myös liberaalimmin ajattelevia.
Seurakuntalaisten toimijuus
Yleiseen pappeuteen perustuen uusissa jumalanpalvelusyhteisöissä kutsutaan osallistujia mukaan toiminnan toteutukseen ja jopa sen suunnitteluun. Jumalanpalveluksen toteutuksessa ovat vahvasti mukana vapaaehtoisten tiimit, jotka ottavat tulijat vastaan ovella, hoitavat kahvitusta, tekniikkaa, musiikkia, pyhäkouluja, rukouspalvelua, siivousta ja niin edelleen. Tiimien johtajina toimivat kokeneemmat jäsenet opastavat nuoremmat yhteisön toimintakulttuuriin, ja näin tiimit tarjoavat osallistujille oman sosiaalisen vuorovaikutuksen ja oppimisen kontekstin. Tiimien johtajat ovat usein mukana yhteisön johtotiimissä yhdessä palkatun työntekijän kanssa. Lisäksi kokeneempia seurakuntalaisia toimii koulutettuina pienryhmien vetäjinä ja toiminnan suunnittelu- ja johtamistehtävissä. Tutkimuksen mukaan toimiminen yhteisön vastuutehtävissä ja niiden tarjoamissa sosiaalisissa rooleissa oli tärkein tekijä, joka selitti osallistujien kokemusta yhteisön jäsenyydestä. Jäsenyyden kokemus puolestaan oli yhteydessä sitoutumiseen ja tyytyväisyyteen yhteisöä kohtaan. Kristillisen uskon ja yhteisön jäsenyyden tuomat merkityksellisyyden kokemukset puolestaan olivat yhteydessä osallistujien elämässään kokemaan hyvinvointiin.
Yhteisökokeilujen anti kirkolle?
Uusien yhteisöjen ilmaantuminen haastaa institutionaalisen kirkon toimintamalleja, jotka ovat rakentuneet työntekijäkeskeisessä kirkossa palkattujen ja koulutettujen työntekijöiden varaan. Niin paljon hyvää kuin työntekijäkeskeisessä mallissa onkin, sen heikkous on tietynlainen virastomaisuus, jonka kautta se assosioituu helposti varhaismodernin ajan hierarkkisiin ja yhdenmukaistaviin massainstituutioihin, joista nykyihmiset ovat paljolti vieraantuneet. Myös melko muodollinen jumalanpalveluselämä vahvistaa tällaisia assosiaatioita. Niinpä kirkkoa uudistettaessa tulisi kiinnittää huomiota siihen, millaista kuvaa Jumalasta toiminta välittää. Teologisen uudistamisen sijaan uudet yhteisöt kiinnittävät huomion siihen, miten kristinuskoa eletään todeksi ja ilmaistaan kulttuurissa, jossa ihmiset hakevat standardiratkaisujen sijaan omakohtaisia kokemuksia ja merkityksiä.
Kommentit
Lähetä kommentti