Ekoteologia perustelee kristillisen ilmastoaktivismin

Jyri Komulainen
Tutkija, Kirkon tutkimuskeskus

Kuvassa vihreä kyltti, jossa teksti "Let's live in harmony with all God's creation"
Intialaisen Gurukulin luterilaisen seminaarin pihalla oleva kyltti muistuttaa kirkkojen ympäristövastuusta (kuva: JK)

Ilmastokriisiin ja ympäristönsuojeluun liittyvät kysymykset ovat nousseet voimalla yhteiskunnallisen keskustelun ytimeen. Erityisiä kierroksia näyttäisi aiheuttavan Elokapina-liike, sillä Mannerheimintien tukkiva väkivallaton mielenilmaus näyttäisi olevan monille liikaa. Tosiasiana kuitenkin pysyy, että ilmastokriisi asettaa sellaisia planetaarisia uhkia, että niiden rinnalla liikennekatkos Helsingin pääväylällä on vain hyttysen ininää. 

Ympäristöuhkiin liittyvä tietoisuus on megatrendi, joten ei ole yllättävää, että se heijastuu myös teologiaan. Erilaisia ekoteologioita onkin syntynyt tihenevään tahtiin viime vuosikymmeninä, ja ne ovat vaikuttaneet myös kirkkoihin. Niissä pyritään tarkistamaan kristillisen opin liiallista ihmiskeskeisyyttä ja vastaamaan näin kritiikkiin, että Raamattu olisi edesauttanut ekologista kriisiä kehottaessaan ihmistä vallitsemaan ”meren kaloja, taivaan lintuja ja kaikkea, mikä maan päällä elää ja liikkuu” (1 Moos. 1:28).

Kyse ei ole kuitenkaan mistään uutuudesta, sillä ekoteologian juuret ulottuvat ainakin keskiajalle. Franciscus Assisilainen (1182–1226) eli tuolloin todeksi vision, jonka mukaan ihmisyys on vain yksi ulottuvuus Jumalan luomakunnassa: siksi hän saarnasi linnuille ja ylisti Jumalaa yhdessä Veli Auringon ja Sisar Kuun kanssa. Jos palataan vieläkin kauemmas historiassa, myös Vanhan testamentin psalmit antavat paljon aineksia ekoteologiaan.

**

Menemättä sen tarkemmin filosofisiin ja teologisiin yksityiskohtiin voidaan sanoa, että klassisessa kristillisessä mystiikassa olennaiseksi on ymmärretty sielun matka Jumalaan niin, että materiaalinen todellisuus jää taakse. Ajalliset asiat ovat vain varjoa todellisesta olemisesta. Taustalla vaikuttaa myöhäisantiikin uusplatonistinen filosofia. Tällaisesta perusideasta on historiassa syntynyt lukuisia muunnelmia. Myös suomalainen herätysliikeperinne ammentaa tällaisesta mystiikan perusmallista erilaisissa ”mato matkamies maan” -tyyppisissä painotuksissaan.

Klassisessa mystiikassa on kuitenkin sisäänrakennettu ongelma, joka heijastuu laajemminkin teologiaan: jos mystiikka kääntyy sisäänpäin kohdistaen huomionsa Jumalan ja sielun suhteeseen, uhkana on sellainen yksilökeskeisyys, joka katsoo sivuun lähimmäisen hädästä eikä välitä materiaalisen ympäristön tilasta.

Raamatussa on lähimmäisenrakkauden vaatimus silti niin vahvasti esillä, että kirkko ei ole koskaan onneksi unohtanut köyhiä. Vähäväkiset ovat pysyneet mukana vähintäänkin hyväntekeväisyyden kohteina. Sen sijaan ilmastokriisin suhteen esiintyy suomalaisessa kirkollisessa keskustelussa joskus kommentteja, joissa ympäristökysymykset nähdään toissijaisina – aina siinä määrin, että kirkon pitäisi keskittyä puhumaan Jeesuksesta ja jättää ilmastopuhe muille toimijoille.

**

Oletus, että kristinuskon ydin ja ilmastokriisin vastainen toiminta eivät kuuluisi yhteen, perustuu kapealle uskontulkinnalle. Taustalla vaikuttaa hellenistisen filosofian perintö, mutta on muitakin tekijöitä, kuten esimerkiksi lännen kristillisyyttä leimannut niin sanottu latinalainen sovitusoppi, jossa Jeesuksen pelastustyö supistetaan syntien anteeksiantamisen ulottuvuuteen.

Idän ortodoksinen kristillisyys on paremmin vaalinut kristillisen uskon kosmisia ulottuvuuksia, vaikka askeesin perinne on toisinaan johtanut materian halveksuntaan. Idässä on joka tapauksessa tyypillistä ajatella, että lähimmäisenrakkaus kohdistuu ihmisten ohessa koko kosmokseen ulottuen eläin- ja kasvikuntaan. Lisäksi siellä on säilynyt kirkkaana ajatus kosmisesta Kristuksesta, joka oli varhaisimmille ajattelijoille keskeinen osa kristillistä oppia. Esimerkiksi kirkkoisä Irenaeus opetti 100-luvulla rekapitulaatiota eli kaiken yhdistämistä Kristuksessa.

Taustalla on Paavalin opetus Kristuksesta ”näkymättömän Jumalan kuvana”, jonka ”välityksellä luotiin kaikki” ja joka ”pitää kaiken koossa”. Jeesuksen risti vahvistaa siksi ”rauhan kaiken kanssa, mitä on maan päällä ja taivaissa” (Kol. 1:15–20). Kun otetaan huomioon tällaiset Kristuksen merkityksen kosmiseen horisonttiin asettavat kohdat, tulee ilmeiseksi, että pelastusopin rajaaminen vain ihmiseen ja ympäristönsuojelun näkeminen kirkon kannalta toissijaisena perustuu teologiseen väärinymmärrykseen.

**

Ekoteologia on löytänyt Raamatun unohdettuja puolia ja korjannut uusplatonismin vaikutuksesta kristinuskoa leimannutta aineellisen todellisuuden halveksuntaa. Uudenlainen ajattelu on nähtävissä ekumeenisessa keskustelussa.

Esimerkiksi paavi Franciscus on ottanut ilmastokriisin erittäin vakavasti ja asettanut sen paaviutensa keskeiseksi teemaksi – siten että mukana kulkee sosiaalinen kysymyksenasettelu, sillä ilmastonmuutos iskee kaikista rajuimmin globaalin etelän köyhiin maihin. Vuonna 2015 Franciscus antoi asiasta kiertokirjeen Laudato Si’ [->], joka on tarkoitettu koko ihmiskunnalle, eikä ainoastaan katolilaisille. 

Kiertokirjettä leimaa mystinen visio siitä, miten Jumala on läsnä kaikessa luodussa. Franciscuksen mukaan ”universumi avautuu Jumalassa, joka täyttää sen kauttaaltaan”. Siksi ”lehdessä, vuoristopolussa, kastepisarassa, köyhän kasvoissa” voi nähdä ”mystisen merkityksen” (§ 233). Vaikka luonto itsessään ei ole jumalallinen, luonto on Jumalan ilmoituksen ja läsnäolon paikka. 

Huomionarvoista on, miten Franciscus johtaa myös Jeesuksen elämästä perusteet kristilliselle ympäristötietoisuudelle: Jeesus eli niin harmonisessa suhteessa luomakuntaan, että oppilaissa heräsi hämmästys siitä, ”mikä on miehiään tämä, jota jopa tuulet ja meri tottelevat” (Matt. 8:27). Jumalan lihaan tuleminen merkitsee, että Jeesuksessa hän on omaksunut itseensä materiaalisen maailman. Ylösnousemuksen valossa Kristus läpäisee vieläpä koko todellisuuden niin, että kedon kukat ja taivaan linnut ovat täynnä hänen ”säteilevää läsnäoloaan” (§ 100). 

Kristinuskon opetukseen kuuluu ihmisen näkeminen ainoastaan yhtenä, vaikkakin omalla tavallaan ainulaatuisena säikeenä Jumalan mahtavassa luomistyössä: ihmisyys on solidaarisuutta kaiken elollisen kanssa. Näin ollen ympäristökriisi koskettaa uskon ydintä, eikä kutsumus toimia Jumalan luomistyön suojelijana ole Franciscuksen mukaan toissijaista kristillisessä uskossa. Päinvastoin paavi vaatii kristityiltä ”ekologista kääntymystä” (§ 217). 

**

Laudato Si’ on syvällinen teologinen pohdinta, johon sisältyy eettinen imperatiivi. Sen lukemisen jälkeen on hyvin vaikea sanoa, että ilmastonmuutoksen vastainen kamppailu ei kuuluisi kirkon tehtävään. 

Jos haluaa lisää teologista perusteluvoimaa kristilliselle ympäristöaktivismille, niin Kirkkojen maailmanneuvoston vuonna 2013 julkaistu lähetysasiakirja Together Towards Life [->] opettaa sekin ihmisyyden olevan tiiviissä yhteydessä muuhun luomakuntaan (§ 23): "Ihmisyyttä ei voi pelastaa yksin, samalla kun muu luomakunta tuhoutuu. Ekologista oikeudenmukaisuutta ei voi erottaa pelastuksesta, eikä pelastusta voi olla ilman uudenlaista nöyryyttä, joka kunnioittaa kaiken maapallon elämän tarpeita.” 

Valtavirran kirkoissa onkin laajalti omaksuttu ajatusmalli, jonka mukaan ekologinen tietoisuus ja ympäristövastuu kuuluvat kirkkona olemiseen itseensä. Kyse ei ole vain ilmastokriisin aiheuttamasta reaktiosta. Esimerkiksi Konstantinopolin ekumeeninen patriarkka Bartolomeos on todennut, että ”kirkon varsinainen elämä on soveltavaa ekologiaa”. Ympäristöaktiivisuutensa takia hän onkin saanut lempinimen ”vihreä patriarkka”. 

Ekoteologia on vakiinnuttanut paikkansa teologisessa keskustelussa yli kirkkokuntarajojen. Luterilaisuudenkin piirissä sitä harjoitetaan, vaikka Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa on ollut joskus horjuvuutta siinä, miten kirkon ympäristöohjelmien tavoitteet perustellaan teologisesti. Kuten edellä on käynyt ilmi, tämän tueksi löytyy paljon uutta ekumeenista ajattelua.

Nykyisen käsityksen mukaan kirkon missio on kokonaisvaltainen lähtien liikkeelle siitä, miten Jeesus sovitti itseensä Jesajan kirjan sanat hyvän sanoman ilmoittamisesta köyhille ja Herran riemuvuoden julistamisesta (Luuk. 4:18–19). Tekstissä mainittu ’Herran riemuvuosi’ viittaa ikiaikaiseen heprealaiseen politiikkaan, jonka mukaan tietyin väliajoin rikkaudet tasattiin ja maa jaettiin uudestaan. 

Kirkon perusasiakirjan valossa taloudellisen ja ekologisen oikeudenmukaisuuden tulee näin ollen ulottua myös yhteiskunnan rakenteisiin. Raamatun Jumala on elämän Jumala (Ps. 36:10). Siksi ei liene kaukaa haettu ajatus, että ympäristökriisin ajan köyhiin kuuluvat myös sukupuuton partaalla olevat eliölajit ja että Herran riemuvuosi merkitsee kulutusjuhlan korvaamista kohtuullisella elämäntavalla.


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Afganistan, shari'a ja uskontulkintojen kamppailu

Sanoja sille, jolle sanoja ei ole